Havahduinpa illansuussa saksalaisen alppipornon ääreltä vaimoväen ulinaan. Akka parkui ja huusi kuin henkeä olisi viety, mutta kun ehdin paikalle apukeittiöön hirvikiväärillä aseistautuneena mielipahan alkuperää selvittämään, havaitsinkin vain tällä hetkellä sohvaltani käsin vaikuttavan kanssalusiferisti Kaasu-Vatasen lykkivän kyrvänvarsi verisenä pesukoneen päälle sidottua vaimoani takaapäin tuhkaluukkuun.
Olipa kelpo Kaasu-Vatanen käytännön miehenä säätänyt pesukoneen linkoukselle maximaalisen vibraation saavuttamiseksi ja varustautunut tähän perssilmän perusteelliseen venytykseen tähtäävään urakkaan kunnon eväin, sillä vieressään hänellä oli puoliksi juotu pullo yhden tähden jalo-viinaa ja paketillinen prinssinakkeja, joita hän ohimenneessään suuhun nakkaillessaan dippaili Riitta-Liisaan ristiselälle pursottamaan sinappihuntuun. Jätin siis Vatasen puurtamaan rauhassa ja vein koirat pihalle koirahäkkiin, sillä niitäkin tämä parkuna selkeästi häiritsi.
Vaikka mitenkään turhan tarkka en vaimoni tavarasta ole, ei se käytöstä kulu ja tikeillä on tähänkin asti pahimmista selvitty, niin moni muu olisi saanut mopata aivojaan kaakeleilta perseraiskauksesta verekseltään tavattaessa, mutta Kaasu-Vatanen saa puolestani huoleti nussia vaimoani ja muita narttuja, joita tapaan omaksi iloksi ja Lusiferin kunniaksi vinguttaa kellariini rakennetussa kidutus-sexiä varten sisustetussa tyrmässä, sillä onhan Kaasu-Vatanen veljeni ja kukapa ei jakaisi vaikka viimeistä ihokastaan veljensä kanssa, saati sitten jotakin yhdentekevää ämmänkropsua. Sukua emme suinkaan ole, enkä tarkoita myöskään veljeyttä Lusiferissa, vaikka yhteistä vasenta polkua on hänen kansaan tullut käytyä vuosikymmenet. Ei. Koen Kaasu-Vatasen veljekseni sodan jumalan Marsin kautta, ja tämä side on vahvempi mitään muuta.
Yksityiskohtiin en luonnollisestikaan voi mennä, vaikka suojelupoliisia ja ulkoministeriön tiettyjä virkamiehiä tämä seikka tuntuu yhä kiinnostavan, mutta olen toiminut Suomen armeijan lisäksi pääosin Lähi-idässä ja Afrikan mantereella turvallisuusalan konsulttina sekä palkkasotilaana. Koko ikänsä ammattisotilaana toiminut Kaasu-Vatanen on seisonut rinnallani tiukoissakin paikoissa ja olen aina voinut luottaa siihen, että hän on turvannut selustani taistelutanterella, samoin kuin hän on voinut odottaa sitä minulta.
Armeijaa, saati sitten kunnon sotaa käymättömät sivarihomot ja muut kurapaska kintuille valuen pelkäävät tissimaitopojat, jotka sivumennen sanoen pitäisi sotkea moottoritien täytteeksi tai silputa minkin rehuksi turkisteollisuuden käyttötarpeisiin, eivät voi mitenkään ymmärtää kuinka vahva side kahden heteromiehen välille voi sotatantereella muodostua.
Pohtikaamme ensin hetken millaisesta ihmisestä tulee sotilas. Oikeaksi sotilaaksi en laske pelkästään armeijan peruskoulutuksen käyneitä miehiä, vaikka näillä auttavat avut taistelutantereella toimimiseen olisikin. Jonkintasoisia nostomiehiähän nämä paremman puutteessa toki ovat ja kelpaavat kenties maatiesiltoja heinäseipään kanssa vahtimaan, kun ryssä hyökkää. Vaikka ammattisotilaana työskentely vaatiikin rautaista ammattitaitoa, kunnon sotilaaksi valikoidutaan tiettyjen henkisten ominaisuuksien kautta.
Millaisesta ihmisestä siis tulee ammattisotilas? Useinhan sotimista ammatikseen harjoittavaa henkilöä pidetään tunne-elämältään vammautuneena ja älyltään vähäisenä raakalaisena, mutta tämä on sangen kaukana totuudesta. Mainitun kaltaisia yksilöitä olen toki maailman sotatantereilla kohdannut, mutta koska sotataito vaatii terävää älyä, petoeläimen vaistoja, nopeita refleksejä ja kykyä improvisoida ja hahmottaa selkeästi kokonaisuuksien välisiä yhteyksiä sekä suoriutua kovankin paineen alaisena, karsiutuvat tällaiset yksilöt luonnonvalinnan kautta pian.
Myöskään rikollinen, karkea tai pelkurimainen luonteenlaatu ei sovi sotilaalle. Varsinkin ammattisotilaan toimenkuva vaatii lojaaliutta kanssasotilailta, sillä useinkin joudutaan toimimaan määrällisesti ylivoimaista vihollista vastaan ja varmuus siitä, että kanssasotija ei jänistä tai jätä kollegoitaan pulaan mahdollistaa pienenkin yksikön tehokkaan toiminnan. Jos palkkasotilas pakenee tiukan paikan tullen, on tämän kohtalo kiinni saataessa tarjota muurahaisille lämmin ateria ja tästä ei onnensoturien keskuudessa tingitä.
Oman edun tavoittelu on järkevä ja suositeltavakin luonteenpiirre palkkasotilaassa, mutta ei koskaan taistelutoverien kustannuksella! Naiset ja sotasaalis jaetaan, kuten on tehty jo muinaisista heimosodista lähtien, koska tämä on sotaa käyvien urosten luonnollinen ja ikiaikainen oikeus. Jokainen todellinen mies on sotilas, juoppo ja pukki, kuten Mestari Siitoimenkin tiedetään painottaneen. Moni palkkasotilas onkin päättänyt uransa kohtalaisen varakkaana, mikäli ei ole liiaksi väki-viinan nauttimiseen taipuvaisena tullut juoneeksi rintamamiestaloaan.
Lähes poikkeuksetta tuntemani palkkasotilaat ovat olleet pohjimmiltaan oikeita herrasmiehiä, joskin usein melko omintakeisia käytöstavoiltaan. Tämä taas johtuu työnkuvan raaistavasta luonteesta, sillä jatkuva tappaminen ja raiskaaminen vaikuttavat pidemmän päälle väistämättä psyykeeseen. Tämän vastapainona palkkasotilailta tavataan sangen usein mieltä ylentäviä ja varsin sivistäviä harrastuksia, kuten runojen kirjoittaminen, luutun soitto ja posliinin maalaus. Esimerkkinä tästä mielen jaloudesta käyköön kerta, kun lausuin hengen nostatukseksi Johann Wolfgang von Goethen runon Der Erlkönig ennen aamuöistä neekerikylän teurastusta, ei kuivaa silmäkulmaa näkynyt ja jopa Kaasu-Vatanen, jonka mielessä ei ylenmääräistä hengen-toimintaa esiinny, itki kuin emästaan eksynyt vohla.
Jo edesmennyt tanskalainen palkkasotilas ja entinen muukalaislegioonan alikorpraali Neekerinsurma-Mikkelsson, joka myöhemmin muutamaa vuotta ennen kuolemaansa hurahti rastafarismiin ja tuli laajemminkin tunnetuksi kannabishuuruista Jahven ilosanomaa julistavana Irie-Mikkelssonina, omisti yhden laajimmista Meissenin posliiniesineiden kokoelmista mitä länsimaissa tunnetaan ja sangen iki-muistoista olikin viettää rauhaisa teehetki Neekerinsurman ja poikien kanssa rooibosteetä luuposliinikupeista nauttien Rhodesian viidakossa kesken viinahuuruisen murhaamisen. Eli mitään raakalaisia emme ole.
Tästä pääsemmekin kysymykseen miksi ammattisotilaaksi ryhdytään. Tämä jäänee arvoitukseksi pillunpuutteessa kituville pienikaluisille aasi-miehille ja muille ripulikyrpäisille homosexuaaleille iäksi, koska nämä nyhveröt eivät ole koskaan kokeneet oikeaa sotaa tai edes kunnon kapakkatappelua. Taistelu aiheuttaa niin täydellistä mielellistä hekumaa, että siitä tulee väistämättä riippuvaiseksi. Rehdissä nyrkkitappelussakin adrenaliini alkaa virrata melkoisesti, mutta tätä ei voi mitenkään verrata siihen endorfiinihyökyyn, jonka taistelija kokee sotakentällä.
Sexillä, huumeilla tai millään muilla keinoin ei pääse lähellekään sitä kokonaisvaltaista äärimmäistä elossa olemisen tunnetta, kun jokainen hetki voi kirjaimellisesti olla viimeinen. Todellinen peto ihmisessä herää, kun on kyse taistelusta elämästä ja kuolemasta. Toista sijaa ei jaeta, joko tapat tai tulet tapetuksi. Ainoastaan voitto merkitsee. Kun on omin avuin selvinnyt taistelussa, ollut ovelampi ja väkevämpi vihollista, voi kokea puhtaan valloittajasoturin hengenhurmoksen ja tämä tila on Lusiferille sangen otollinen. Sitä vallan ja voiman tunnetta, jonka menestyksekkään taistelun jälkeen kokee, ei voi sanoin kuvata eikä ymmärtää, mikäli sitä ei ole itse kokenut ja juuri tässä on syy siihen miksi sotia on käyty ja tullaan aina käymään.
Vaimoraiska näkyy päässeen köysistä irti ja persposket veristä paskalimaa valuen nyyhkii päästä lääkärin. Koska maasturi on huollossa, en voi käyttää koirahäkkiä ja taatusti en päästä tuhon tilaan itsensä hankkinutta ihmistä Mercedeksen verhoilua sotkemaan, oli tämä sukua tai ei, koska tämä vaikuttaisi selkeästi jälleenmyyntiarvoon. Päädyin kuitenkin antamaan vaimolle talouskukkarosta taksirahaa terveyskeskuskäyntiä varten, koska tuntui sangen kohtuuttomalta antaa Riitta-Liisan polkea Jopolla koko matkaa jäisiä metsäteitä pitkin terveyskeskukseen saakka peräaukko revenneenä, vaikka Kaasu-Vatanen tästä saakin vallan aiheellisen syyn moittia minua siitä, että hemmottelen vaimoani liikaa enkä pidä tätä tarpeellisessa kotikurissa. Minkäs teet, olen kuitenkin pohjimmiltani humanisti ja vaimoonkin, niin rasittava kun tämä välillä osaa olla, olen vuosien varrella jossakin määrin kiintynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti